Ilmoitukset
Naantalin Työväenyhdistyksen  kokous pidetään  valtuuston maanantaisia kokouksia edeltävänä sunnuntaina klo 18.00   Naantalin Työväentalolla (Kaivokatu 20)   
 Seuraava kokous 9.9.2012
 
Kaupunginvaltuuston seuraava 2012 kokouspäivä on 10.9.2012 

Yhteinen Naantali -tiedote

Kirjoituksia



Katso Saaristo-Naantalin kunnallisvaaliehdokkaat

Ilkka Kantola - Klikkaa ja Osallistu!

Naantalin ty�v�enyhdistys 110 vuotta

Etusivu

 

 

1960-luku erilaisin demarisilmin.Suuret tekijät Paavo ja Seppo selittävät aikaa, jonka olen elänyt.

 

Olen tutustunut Seppo Lindblomin Manun matkassa ja Paavo Lipposen Muistelmat I.
Molemmissa kirjoissa Paavon muistelmissa perusteellisemmin on paneuduttu 1960-luvun tapahtumiin. Suuria ajankysymyksiä olivat suhtautuminen Urho Kekkoseen ja nuorisoradikalismin merkitys sekä vuoden 1966 eduskuntavaalien itsenäisen Suomen ainoa vasemmistoenemmistö.

Paavo selostaa omaa kulttuuritaustaista lähentymistään yhteiskunnalliseen asemoitumiseen..  Paavo harrasti jo nuorukaisena filosofiaa muutaman kaverin kanssa. Hän oli erilainen nuori.
Hänen kiinnostus syveni filosofis-humanistiseen suuntaan päästyään opiskelemaan Amerikkaan. Ylioppilaspolitiikka ja Ylioppilaslehden ympäristö vahvistivat hänen harrastustaan. Hän alkoi muiden hengenheimolaistensa kanssa  aktiivisesti etsiä uusia raflaavia  avauksia.

Hän ei itse kerro, että hän olisi kyseenalaistanut vanhempiensa ikäluokan arvomaailmaa ja asenteita. Yksipuolinen aseidenriisunta ei voinut olla ainakaan enojen siis Iisalojen sankarisotureiden mielen mukaista. Isä Orvokin oli upseerina sodassa ja merkittävässä virka-asemassa.

Vilpittömän innostuksen voi kirjasta tunnistaa. Paavon lukeneisuus ja perustelut tekevät vaikutuksen. Vasta myöhemmin 70-luvun lopulta alkaen enemmän Paavon kanssa tekemisissä olleena tunnistan hänessä harvinaisen kyvyn; Hän haluaa kuunnella ja omaksua muiden ajatuksia ja näkemyksiä. Hän ei ole itseriittoinen eikä Itsevaltiaiden kuva jyrästä tee ollenkaan oikeutta. Hän ei myöskään ole rele, joka välittää muiden viestejä.  Mutta omaksuttuaan asenteen, hän on uskossaan kuitenkin väkevä.

Oman maailmankuvani muovautuminen samoihin aikoihin tapahtui vähän nuorempana paljon alemmalla oppineisuuden tasolla. Oman kokemusmaailmani perusteella hieman hämmästelen hänen siis Paavon taloudellisiin perusrakenteen kysymyksiin osoittamaa vähäistä kiinnostusta. Sosialistisen teorian taloudelliset ideat olivat omassa ympäristössäni pääroolissa. Tavallisessa ei mitenkään intellektuellissa luokiteltavassa koulu- ja opiskeluporukoissa käytiin eniten keskustelua sosialismin mahdollisuuksista kilpailla kapitalismin kanssa. Väittelyä, joka ainakin kohdallani, kääntyi lopulta puolustussodaksi selittää, että reaalisosialismi ei ole sosialidemokratian malli, vaan Neuvostoliitto on petos sosialismin perimmäisiä arvoja vastaan.

Suomen ja Neuvostoliiton sotaan , sen syihin ja seurauksiin olin saanut oppia kotona. Isäni oli punakaartilainen ja oli saanut aseellisen toimintaa vastaan elämänikäisen rokotuksen. Mutta hän ei liioin tuntenut vetoa totalitarismia kohtaan. Äitini oli tannerilainen ja elätteli toiveita, että Väinö Tanner mustana hevosen olisi voinut tulla valituksi vuonna 1956 presidentiksi.
Tannerin kirjat olivat sosialidemokratian oppikirjojani. Mitään militarismiin ihailua ei meillä kotona eikä Tannerin kirjoissa  ollut, mutta ei myöskään vähättelyä sotaponnistuksia kohtaan. Isänmaallisuuden juhlimisen yksipuolista sotilaallista luonnetta pidin kansalaisia jaottelevana.  En muista, että olisin koskaan kannattanut yksipuolisia aseidenriisunta-ajatuksia.

Olin sotaväessä Suomenlinnassa kylmän sodan aikana kylmän talven 1965 -1966. Silloin meillä oli harrastusta nuorten aktiiviupseerien johdolla käydä keskusteluja sotilaspoliittisista kysymyksistä. Huipputilaisuuteen saimme majuri Jaakko Valtasen ja opponentiksi oli lupautunut Paavo Lipponen, jolle tuli este ja häntä tuuraamaan tuli Pekka J. Korvenheimo edellisen Tykistökoulunkurssin oppilas. Tilaisuuteen ei tullut voimakasta vastakkain asettelua ja puheenjohtajana taisin todeta, että fiksut ihmiset tulevat toimeen ja miksei sitten pieni Suomi.

No tässä kävi vähän kuten Lindblomin Sepolle Manun matka-kirjassa. Omat näkökohdat nousevat liikaa pintaan. Perustelen kuitenkin tätä itsekeskeistä kertomusta voidakseni päästä yhteen keskeisimpään eriskummallisuuteen, ristiriitaan, joka niin Lipposen kuin Lindblomin kirjoissa nousee pintaan. Molemmat todistavat, että Honka-liitosta lähtien he ovat kannattaneet Kekkosen ulkopolitiikkaa. Kulttuuriradikaalina Paavon perustelut tuntuvat kovin reaalipoliittisilta ja Lindblomin taas perustaa näkemyksensä taktiikalta, jota Mauno Koiviston nousun takaaminen oli vaativa.

Muistan itsekin puolueen uskollisena soturina kannattaneeni puoleen asettumista Kekkosen taakse 1968 vaaleissa. ”Se on pakko, jos halutaan , että meillä on asema ja vaikutusvaltaa Suomessa,  on meidän alistuttava”, olivat myös omia perustelujani.  Vanhempi puoluetoveri, sotainvalidi  Lasse Kangas väittelymme lopuksi sanoi ihailevansa lojaalisuuttani, mutta moitti loogisuuden puutetta. Hän ei olut väärässä.  Nuolimme sitä kättä, joka meitä oli säälimättä ruoskinut, oli monien tovereiden huulilla tai ainakin mielissä ollut ajatus.

Sekä Lindblom että Lipponen näkevät vuoden 1966 vaalit vasemmiston voittona. Eduskuntaan tuli vasemmisto enemmistö, mutta se ei ollut kulttuuriradikalismin saavutuksia eikä vasemmistolaisen politiikan voitto. Vasemmistoenemmistö oli oman kokemukseni mukaan seurausta satunnaisista tekijöistä: Huonosta Johannes  Virolaisen porvarihallituksen hallituksen politiikasta, ja suurelta osin Kekkosen  itsevaltiudesta peräisin olevaa yleistyytymättömyydestä sekä Kaalo Pitsingin retoriikasta.  Siis jonkinlainen protestivaali oli kyseessä.  Sdp sai melkoista kannatustukea porvarilliselta puolueelta juuri Kekkos-kriittisyytensä ansiosta. Olin, kuten kerroin, tuolloin sotaväessä ja tiedän Suomenlinnan päällystön keskuudessa olleen monia satunnaisia Sdp:n kannattajia, jotka halusivat muutosta hintaan mihin hyvänsä.  Siksi kansanrintamahallituksen muodostaminen ja Kekkosen taakse meneminen johti väistämättömästi näiden sielujen menettämiseen. Hallitusvastuu ja vetävän kahdeksan kohdan taikoneen Kaarlo Pitsingin hyllyttäminen johtivat nekin kannatuksen laskuun. TPSL:n tarinakin alkoi olla ohi ja heidän kannattajiaan menivät nukkuviin.  

Tuota aikaa on pidetty jälkikäteen ylikorostuneesti nuorisoradikaalien esiinmarssina. Paavo Lipponen pistää nuo ilmiöt omasta osuudestaan huolimatta oikeisiin mittapuihin. Vaikka johtohenkilöt olivatkin näkyvästi kansakunnan kaapin päällä, opiskelevista nuorista se kosketti vain pientä osaa ja muuhun nuorisoon ei ilmiöllä ollut merkittävää vaikutusta. Alamaista alle 40 edustajan ryhmän nousu löi nuorekkaan leiman Sdp:n ilmeeseen. Lapualaisoopperan runoillut  Arvo Salon nousi eduskuntaan ja Varsinais-Suomestakin löytyi uusia nuoria kasvoja nuoria: urheilusankari Voitto Hellsten , ”kaulusköyhänen” Esko Niskanen ja  Repe Breilin Salosta  Rafu Paasion ja Sylvi Siltasen lisäksi.

Muutosta oli siten monen suuntaista, mutta ei mistään yhtenäisen vasemmistolaisen linjan läpilyönnistä eduskunnan vasemmistoenemmistöstä huolimatta ollut kysymys, on tulkintani tuolta ajalta.

Muistettakoon, että  Sdp:n  nousun ensimmäiset merkit nähtiin Naantalissa, kun porvarillinen pikkukaupunki kääntyi vasemmistoenemmistöiseksi jo vuoden 1963 ylimääräisissä kuntaliitosvaaleissa ääniharavana entinen kaupunginjohtaja Lasse Kangas, joka oli asevelisosialisti ja taustansa vuoksi monien porvareiden tukema ehdokas.

 



Kommentit

Pekka Ruola
22.01.2010 klo 11:11
Tervehdys Naantalin sivuille. Olen nyt lyhyen ajan kuluessa lukenut neljä elämänkerrallista teosta: Manun matkassa, Koneen Ruhtinas, Niinistön Viiden vuoden yksinäisyys ja lopuksi Paavo Lipposen muistelmat I osa. Kaikesta lukemastani saa erinomasien yleiskuvan 1900-luvun lopun Suomesta, poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä. Aikaa hallitsi tietysti Kekkonen ja hänen lastenkammarinsa ja ns. hovinsa. Sitä osasivat käyttää tietyt teollisuuspiirit kuten joskus esim. Pekka Herlin. Mutta saman oppivat myös puolueet ja SDP havaitsi viime vuosikymmeniä Kekkosta tukemalla taitavasti rakentaa jatkon. Lipponsen kirja kuvaa tarkasti hänen oman elämänsä kaikkia vaiheita, tuskin yhtään hänen tapaamaansa tärkeää henkilöä on jäänyt mainitsematta ja alun lukeminen onkin aika työlästä. Hauska havainto oli, kun eduskuntavaalien 1966 jälkeen Paasion ensimmäinen tehtävä oli käynnistää puoluetuki, niin välittömästi SDP palkkasi kaksi tutkimussihteeriä, joista LIpponen oli toinen. SDP kuitenkin käytti ainakin osan puoluetukirahoista sellaiseen tutkimukseen ja asioiden selvittämiseen, joka olisi olllut valtiovallan tehtävä. Näin SDP pystyi luomaan itselleen sellaisen henkisen substanssin, jolla se vähitellen tunkeutui maan suurimmaksi puolueeeksi ja johtavaksi poliittiseksi voimaksi. Tähän ei ollut kyennyt kokoomus, joka perusti silloin toimintansa liian yksisilmäisesti vain elinkeinoelämän ja yrittämisen perusteiden luomiseen. Tätä työtä myös SDP tuki, mutta kun sillä oli läheiset suhteet ay-liikkeeseen, se menestyi vaaleissa paremmin. Onneksi nämä molemmat puolueet muuttuivat myöhemmin hitaasti ja löysivät toisensa, se oli yhteiskunnan etu; ja on myös tulevaisuudessa vaikka tänään tuntuukin Keskusta vievän kaiken huomion. Kuten Lipponen kirjassaan toteaa: 1970- luvun lopulla tuli Kepuun mukaan peluri Väyrynen, jonka ensimmäisenä tavoitteena oli vain oma tai puolueen, ei isänmaan etu, se ei voi olla kestävää politiikkaa. Tuskin Kepu pettää nytkään! Niinistön kirjaa on paras arvioida vasta sitten kun Lipposen muistelmien jatko-osa on ilmestynyt. Niinistö kuvaa tarkasti tiettyjä tapahtumia VM:n näkökulmasta, mutta hyvin on yhteistyö Paavon kanssa toiminut. Paavon kirja päättyy sivulla 534 merkittävään johtopäätökseen: "Aktiinen, ulospäin suuntautunut toiminta tuo kaikkialla tuloksia.Olemme liiaksi omissa ympyröissämme pyörivä liike. On mentävä kansan pariin tilaisuuksiin, joihin muukin kuin puolueväki voi osallistua ja kulttuuri ja ohjelmatoiminta on nostettava arvoonsa elämänmyönteisenä, ihmisiä mukaansatempaavana." Olen ihaillut aina SDP:n kykyä hallita kansaa vain n. 350 puoluekokousedustajan voimin. Tosin ilmeisesti piireissä näitä edustajia valittaessa käydään koviakin kamppailuja. Luulen, että SDP:n voima on toisaalta perustunut siihen hyvään osaamiseen, jonka sen organisatiossa on ollut sekä hyvään yhteistyöhön ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Maailman muuttuessa, erikoisesti yrityselämän, muut puolueet ovat haukanneet SDP:n reviiristä palan, vihreät suurimman, ja tällä hetkellä puolueella on vaiketa löytää sellaista omaa identiteettiä, joka erottaisi sen muista puolueista. Lisäksi pitää vielä löytää henkilöitä, jotka vievät puolueen vaalivoittoon ja joiden kemiat sopivat yhteen muiden puoluejohtajien kanssa.Voi olla organisaatiouudistuksen paikka? Nämä olivat tällaisia yksittäisiä tuumailuja ilman vastuuta. Ystävällisin terveisin naapurikaupungista Pekka Ruola PS: Paavon kirjassa yksi paha virhe: Sivulla 95 hän kuvaa Helsingin Olympialaisia ja ihailee Jamaikan 4x400 metrin viestijoukkuetta ja antaa heille ilmiömäisen maailmanennätyksen 2.03,9. En muista tarkkaan maailmanennätystä silloin, mutta Paavon ilmoittama aika tarkoitaisi n. 30 sekunnin kierroksia ja se ei silloinkaan ollut mahdollista vaikka monet tulokset olivatkin nykyaikoja parempia. Todennäköisesti kyseessä on minuutin virhe eli painovirhe. PS2: Joskus olisi hauska tutkia, miten puolueet rahoittivat toimintansa ennen julkista puoluetukea?
 
pekka ruola
22.01.2010 klo 17:41
Tevrehdys Naantalin SDP:n sivuille Yksi kysymys jäi aamun vuodatuksessa esittämättä. Lipponen ei mainitse vuoden 1979 hallitusneuvottelujen yhteydessä, joita II vaiheessa veti Veikko Helle, mikä oli syynä Kokoomuksen ulosheittoon, hän vain toteaa, että Kokoomus putosi pelistä. Virolaisen yleiset syyt haastattelu tuli vasta kesäkuussa samana vuonna. pruola